Claude Simon- Raitiotie

Takakannen teksti; "Claude Simon matkustaa viimeiseksi jääneessä romaanissaan lapsuuteensa ja ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan Välimeren rannalle. Kulkuvälineenä muistoihin toimii raitiovaunu, jolla kertoja lapsena ajoi kouluun ja takaisin.

Nykyajassa jo vanha kertoja on joutunut sairaalaan. Ajatukset vanhenemisesta kietoutuvat muistoihin ajasta ja paikasta."

Ihan ensiksi pitää sanoa, että heti aloittamisen jälkeen aistin kirjan olevan erityinen ja varmasti melkoinen elämys jollekin, joka sen ajatuksella ja ymmärryksellä lukee. Ajatusta kirja todella tarvitseekin, sillä kirjoitustyyli ei todellakaan helpota lukijaa missään vaiheessa, vaan sitä vastoin teki ainakin omasta lukukokemuksestani melkoisen urakan lyhyydestään huolimatta. 

Pilkkuja ei todella oltu tekstissä säästelty ja välillä pari sivua luettuani edelleen yhtä pilkkujen ja sulkeiden sulkeiden (luit oikein) täyttämää lausehykkyrää tuskastuin melkoisesti. Tarina ei avautunut minulle ihan niin kuin olisin toivonut, mikä on kuitenkin ihan ymmärrettävää ottaen huomioon ikäni (en sano etteikö joku 17-vuotiaskin voisi tosin tekstiä ymmärtää, yksilökysymys).

    

Ei siis ollut minun kirjani vaikka olikin täynnä upeasti kuvailtuja hetkiä ja muistoja (+ rakastan etukantta, ihanat värit ja yksinkertaisuus), täytyy kokeilla sitten iän karttuessa uudelleen. Koirien ulvonta ja pillin vihellys kuitenkin jäivät elävästi soimaan mieleen.

Alkuperäinen nimi: Le Tramway 
Otava, sivuja 109.
Oma kirja.
Arvosana: 7-, liian vaikea kirja omalle aivokapasiteetilleni, mutta upeaa kuvailua siitä huolimatta.