sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Mika Waltari- Suuri illusioni




Mika Waltarin kiihkeä esikoisromaani vuodelta 1928 on löytänyt aina uuden nuorison eikä ihme: harvassa kirjassa on sellaista yltiöpäistä nuoruuden kiihkoa ja etsintää. Sen ilmestyttyä arvovaltainen kriitikko Rafael Koskimies kirjoitti: 

"Rakkausen illusionin särkyminen, joka on Mika Waltarin romaanin johtoaineena, on esitetty sellaisella älyllisellä loistolla ja kypsyneisyydellä, joka ehdottomasti pakottaa kuulemaan kirjailijan sanoja ja ajatuksia.




Kirjan päähenkilönä toimii mies nimeltä Hart, joka rakastuu palavasti Caritakseen, naiseen, jolla on kylmät, moniväriset silmät ja johon moni muu mies on jo langennut. Hart ystävystyy lujasti herra Hellakseen, pitkään, kakerasilmäiseen kirjailijaan, jolla on yhteinen menneisyys Caritaksen kanssa ja jonka tunteet eivät ole ajan myötä ehtineet kadota. Erilaisia tunteita ryöpyy suuntaan jos toiseen, rakkaus on riipivää ja kiduttavaa ja kuitenkin juuri se suurin syy, minkä vuoksi kannattaa elää ja kuolla. Elämä on lopulta vain yksi suuri illusioni.

"Mutta keväällä hän on varmasti Pariisissa."


Hartin ja Hellaksen toveruus oli minulle yksi kiinnostavimmista asioista kirjassa, siinä oli jotain niin herttaista. Pidin kirjan rikkaasta kielestä ja nuoren Waltarin kypsästä ajatuksenjuoksusta, tarina tempaisi minut mukaansa viimeisille sivuille saakka, mutta kansien painautuessa kiinni ei jäänyt kuitenkaan sen kummemmin ajatuksiin.
Oli myös hauska lukea kun päähenkilö matkustaessaan kulki pitkin Saksan katuja, samaan aikaan kun itsekin makasin Saksan nurmella auringosta ja kirjasta nautiskellen, sen hetken tulen varmasti muistamaan aina. 

Waltarilta en ole harmikseni aiemmin lukenut muuta kuin hänen runoteoksensa Pöytälaatikko. Muistoja ja muistiinpanoja 1945-1967, josta kyllä pidin kovasti. Lainaan erästä hänen runoistaan, joka kiteyttää mielestäni hyvin Suuren illusionin sanoman ystävyyden merkityksestä.


"Elämän syksyn tullessa
ainoa todellinen runo:
Tuntea läheiseksi, ystäväksi
toinen ihminen
sanoitta."

Ensimmäinen klassikkokirja saatu luettua, 9/10 jäljellä!


Oma kirja, s. 294
Kansi: Hassua sinänsä, mutta vaikka kirja on kansiltaan hyvin yksinkertainen niin jostain syystä se kuitenkin miellyttää kovasti. Suuret kirjaimet pomppaavat heti silmään ja keltainen väri on piristävän erilainen. 4.
Teksti: Waltarin teksti iski minuun, Mikael Karvajalka on vuorossa seuraavaksi. En tiedä pitäisikö antaa 4 vai 5, koska toisaalta kirjasta ei jäänyt puuttumaan mitään, mutta en haluaisi ihan 5 kuitenkaan antaa. Äh, 4.

2 kommenttia:

Valkoinen kirahvi kirjoitti...

Ihana kirja! Yksi suosikkejani tämäkin! Oletko lukenut jo Appelsiinin siemenen? Se on hurmaava kevätkirja!

Meri kirjoitti...

En ole vielä Appelsiininsiementä lukenut, täytyykin listata se luettavien kirjojen sekaan, kiitos vinkistä!

Suuri illusioni oli kieltämättä hyvä, nautin tarinasta kovasti. :) Jännityksellä odotan Waltarin muiden teoksien lukemista!